Pitkospuilla

 

Elämä kutsuu, oikeammin haastaa aika ajoin uuteen syntymään.

Eikä uuden syntyminen ole kiinni vuodenajasta.

Valo läikehtii sisälläni, värit vaihtuvat, varjot liikkuvat paikoiltaan.

 

Elämä minussa huutaa haluaan sitoutua elämään minussa, tässä ruumiissani.

Elämällä ei ole aikomustakaan antaa periksi.

 

Edessäni ovat pitkospuut, syksyn sateitten liottamat,

tukevat, leveitä lankkuja, Siperian lehtikuusta.

Monta tuulta ja tuiskua nähnyttä.

 

Minä lähden, olen jo lähtenyt, minut on kutsuttu kulkemaan eteenpäin yhä uusia reittejä.

Alttius tuleville tuulille pelottaa,

mutta pitkospuut näyttävät tukevilta. Siperian lehtikuusta.

Voinhan välillä istahtaa, jos uuvun.

 

Minä kuljen tullakseni yhä enemmän minuksi, mitä ikinä se sitten merkitseekään.

Kuljen toteuttaakseni sitä elämää, joka minuun on luotu.

Elämää, jonka viljeleminen ja varjeleminen on minun ensimmäinen tehtäväni.

 

En katso enää taakseni. Suolapatsaat jääkööt.

Pitkospuut vievät eteenpäin. Aavistelen matkan pituutta, mutkien määrää.

On vain opeteltava katsomaan tarpeeksi lähelle.

 

Sanon 'kyllä' elämälle, jolla on jo ohjakset käsissään. Vain askel kerrallaan.

Siperian lehtikuusta, ja puiden rukous.

Hyvinhän tässä vielä käy!

 

"Minkä olet osalleni varannut, sen sinä Herra viet päätökseen, iäti kestää sinun armosi."

(Ps.138:8)

Teksti ja maalaus: Satu Toukkari

 

Tekstin ja kuvan käyttö sallittu, mutta teksti- ja kuvalähde mainittava.